Tahdon olla lapsi

Missä kohtaa tuo lapsen uteliaisuus päättyy ja meistä tulee tylsiä aikuisia? Milloin maailma tuntuu käyvän liian tutuksi? Koska tuo lapsekas seikkailu loppuu? Milloin annamme arjen askareille luvan toistua rutiinimaisesti päivästä toiseen? Milloin tulee vastaan se, kun ei enää voi käyttäytyä kuin lapsi, vaan meidän tulee käyttäytyä kuten aikuinen? Miksi niin moni asia on aikuiselta kiellettyä, mutta lapselle sallittua? Tai, jos ei nyt suoranaisesti kiellettyä, niin ainakin sitä katsotaan halveksuen.

En tarkoita, että meidän pitäisi vetää lattialla itkupotkuraivarit, kun emme ehtineet ensimmäisen sadan ihmisen joukkoon noutamaan ilmaista ämpäriä. En tarkoita, että unohdetaan päivän työt ja rutiinit ja kirmataan porukalla kohti leikkipuistoa. Avaanpa siis vähän tarkemmin ajatuksiani.

Tyttäreni on tällä hetkellä hieman päälle vuoden. Olimme eräänä päivänä yhdessä ostoksilla ja keskityin seuraamaan tarkemmin pientä lastani. Tarkkailin hänen suhtautumistaan muihin ihmisiin sekä sitä, miten muu maailma hänet huomioi. Olen vähän kateellinen pienelle lapselleni.

Jatkuvasti ihmiset katsovat tytärtäni silmiin ja hymyilevät hänelle. Aitoa ja kohteliasta hymyä. Nykäisevät jopa kaveriaan hihasta ”katso kuinka ihana pikkuinen”. Ja kaverihan katsoo. Hymyillen hänkin.

Ollessani yksin lenkillä, laskevat ihmiset tiukasti katseensa kohti asfalttia. Kamalaahan se olisi, jos vahingossa katseet kohtaisivat. Raskaana ollessani ihmiset puolestaan katsoivat minua silmiin ja väläyttivät iloisen hymyn suuntaani. Eivät enää. Mihinkä tuo kohtelias katse kaikkoaa suuren vatsakummun häivyttyä? Tai silloin, kun lapsi ei ole mukanani? ”Älä hymyile kellekään, koska se voi tarttua”, laulaa Haloo Helsinki. Lause on ivallinen. Ja niin tätä päivää.

Ihmiset pysähtyvät puhumaan tytölleni. Eri toten kehumaan häntä. ”Voi, kun sinä olet suloinen.” ”Reippaasti kävelet jo. Iso tyttö.” ”Aivan ihanat pienet vaaleanpunaiset kengät.” Pienelle positiiviset sanat ovat normaali ilmiö. Pientä ihmistä on helppo lähestyä. Hänelle on helppo ladella kehuja ja kohteliaisuuksia.

Missä ovat meidän aikuisten kauniit sanat toiselle aikuiselle? En tarkoita, että haluaisin vieraan ihmisen tulevan eteeni samanlailla lässyttämään. Saati sitten, että rupeaisivat vielä isoksi kutsumaan. Kävelynikin on jo ajan saatossa kehittynyt sen verran, etten kehuja tarvitse tässäkään asiassa. Mutta kukapa ei jostakin pienestä kehusta tykkäisi.  ”Vitsit, kun sulla on makee takki” ”Ihanan sävyinen huulipuna, sopii täydellisesti sinulle”. Koska sinä viimeksi kehuit henkilöä, joka ei ole sinulle se kaikista läheisin? Entäs, koska puolestaan kehuit sitä lähimmäistä? Itse kehuin erään puolitutun kassaneidin hiuksia vajaa viikko sitten. Enkä edes asioinut hänen kassallaan. Jos kysymys olisi esitetty tuota tekoa aikaisemmin, en olisi osannut vastata. 

Tyttäreni kaatui ahtaassa liikkeessä erään naisen takana. ”Anteeksi, anteeksi, en yhtään huomannut häntä takanani.”, pahoitteli nainen kovaan ääneen ja kiiruhti nostamaan pientä ylös. Nainen ei ollut edes hipaissut lapseeni. Lapsi vain sattui kaatumaan hänen takanaan. Kovin vankka, kun ei ole vasta kävelemään oppineen askel. 

Jokainen on varmasti tullut shoppailu reissullansa tönityksi. On kiilattu eteen alerekkiä kaivelemaan. Hyvä, ettei pahimpaan ruuhkaan käsistä viedä tavaraa. Senkin ovat varmasti jotkut kokeneet. Ja kaikki tämä tapahtuu yleensä ilman anteeksi sanaa. Ilman pahoittelevaa katsetta. Poikkeuksia löytyy asiassa kuin asiassa. Mutta yleisemmin nuo teot tapahtuvat ilman sitä pientä suurta sanaa. Jos samanlailla kompastuisin, kuin tyttäreni ja nyrjäyttäisin rytäkässä vielä nilkkani, ei auttava käsi olisi noin itsestäänselvyys. Useamman minuutin voisi joutua apua odottelemaan. Ehkä joutuisin apua itse pyytämään.  Jopa auttamistilanteessa ihmisillä on vaikeus lähestyä toista ihmistä.

Ostoskeskuksessa oli kaupan ja käytävän välissä lasi. Tyttäreni iski sormen lasiin kiinni. Alle minuutissa lasin toiselta puolen ohi käveli pieni poika. Hän katsoi tyttöäni silmiin, käveli kohti lasia ja iski sormensa kiinni lasin vastakkaiselle puolen. Sormi sormea vasten, lasi välissä. 

En ajatellut meneväni seisomaan tyttäreni tavoin ostoskeskukseen sormi kiinni lasiin seisomaan. Hulluksi leimaisivat. Ne, jotka ylipäätään uskaltaisivatkin katseensa lattiasta ylös nostaa. Ottaisimmepa me aikuiset kuitenkin kontaktia toiseen ihmiseen yhtä rohkeasti. Olisipa sisällämme samanlainen uteliaisuus asioihin. Samanlainen aito kiinnostus ympärillä oleviin ihmisiin. Minä olen aidosti kiinnostunut asioista ja ihmisistä. En vain uskalla aina näyttää sitä. Ehkä useampi meistä on kohdannut saman ongelman. Sitten on taas niitä, joita ei vain kiinnosta.

Lapseni kiinnostuessa tuntemattomasta ihmisestä jää hän tuijottamaan tätä. Tekee tämän vielä täysin häpeilemättä. Pää kiertää ja kiertää ja seuraa henkilöä. Tuijotuksen kohde ei koe edes vaivaantunutta oloa tuijotuksesta. Päinvastoin. Hän jopa hymyilee tyttärelleni. Kääntyy vielä kauempaa uudestaan katsomaan ja hymyilemään. Vieläpä vilkuttaa takaisin. Lapseni tuijottaa ja tuijottaa, kunnes kohde katoaa näkyvistä. Silmät valitsevat uuden seurattavan. 

En uskalla edes lähteä kokeilemaan samanlaista tekoa. ”Onko joku ongelma” kantautusi nopeasti korviini. Vähintäänkin nostettaisiin keskaria takaisin. Eipä tarvitsisi puhua tuntemattomalle. Tai ainakin katseellani saisin epämukavan olon toista ihmistä kohtaan. Ymmärrän kyllä. Olisihan se itsellekin vaivaannuttavaa olla tuijotuksen kohteena. Mutta miksi? Miksi lapsi saa tuijottaa ja olla utelias? Miksi minä en? Jos minua kiinnostaa, mitä ympärillä tapahtuu, täytyy katsominen tehdä salassa. Ja sitä vaivaantumisen määrää, jos toinen huomaa, että katsoin.

Meidän kaikkien pitäisi ottaa oppia lapsesta. Minunkin. Haluan olla luvan kanssa utelias. Haluan olla kiinnostunut. Haluan olla entistäkin kohteliaampi. Ottaa toiset entistä enemmän huomioon. Myös ne tuntemattomat.

Pää ylös asfaltista ja hymyillen kohti kesää!