Missä kohtaa tuo lapsen uteliaisuus päättyy ja meistä tulee
tylsiä aikuisia? Milloin maailma tuntuu käyvän liian tutuksi? Koska tuo lapsekas
seikkailu loppuu? Milloin annamme arjen askareille luvan toistua
rutiinimaisesti päivästä toiseen? Milloin tulee vastaan se, kun ei enää voi
käyttäytyä kuin lapsi, vaan meidän tulee käyttäytyä kuten aikuinen? Miksi niin
moni asia on aikuiselta kiellettyä, mutta lapselle sallittua? Tai, jos ei nyt
suoranaisesti kiellettyä, niin ainakin sitä katsotaan halveksuen.
En tarkoita, että meidän pitäisi
vetää lattialla itkupotkuraivarit, kun emme ehtineet ensimmäisen sadan ihmisen
joukkoon noutamaan ilmaista ämpäriä. En tarkoita, että unohdetaan päivän työt
ja rutiinit ja kirmataan porukalla kohti leikkipuistoa. Avaanpa siis vähän
tarkemmin ajatuksiani.
Tyttäreni on tällä hetkellä hieman päälle vuoden. Olimme
eräänä päivänä yhdessä ostoksilla ja keskityin seuraamaan tarkemmin pientä
lastani. Tarkkailin hänen suhtautumistaan muihin ihmisiin sekä sitä,
miten muu maailma hänet huomioi. Olen vähän kateellinen pienelle lapselleni.
Jatkuvasti ihmiset katsovat tytärtäni silmiin ja hymyilevät
hänelle. Aitoa ja kohteliasta hymyä. Nykäisevät jopa kaveriaan hihasta ”katso
kuinka ihana pikkuinen”. Ja kaverihan katsoo. Hymyillen hänkin.
Ollessani yksin lenkillä,
laskevat ihmiset tiukasti katseensa kohti asfalttia. Kamalaahan se olisi, jos
vahingossa katseet kohtaisivat. Raskaana ollessani ihmiset puolestaan katsoivat
minua silmiin ja väläyttivät iloisen hymyn suuntaani. Eivät enää. Mihinkä tuo
kohtelias katse kaikkoaa suuren vatsakummun häivyttyä? Tai silloin, kun lapsi
ei ole mukanani? ”Älä hymyile kellekään, koska se voi tarttua”, laulaa Haloo
Helsinki. Lause on ivallinen. Ja niin tätä päivää.
Ihmiset pysähtyvät puhumaan tytölleni. Eri toten kehumaan
häntä. ”Voi, kun sinä olet suloinen.” ”Reippaasti kävelet jo. Iso tyttö.”
”Aivan ihanat pienet vaaleanpunaiset kengät.” Pienelle positiiviset sanat ovat
normaali ilmiö. Pientä ihmistä on helppo lähestyä. Hänelle on helppo ladella
kehuja ja kohteliaisuuksia.
Missä ovat meidän aikuisten
kauniit sanat toiselle aikuiselle? En tarkoita, että haluaisin vieraan ihmisen tulevan
eteeni samanlailla lässyttämään. Saati sitten, että rupeaisivat vielä isoksi
kutsumaan. Kävelynikin on jo ajan saatossa kehittynyt sen verran, etten kehuja
tarvitse tässäkään asiassa. Mutta kukapa ei jostakin pienestä kehusta tykkäisi.
”Vitsit, kun sulla on makee takki”
”Ihanan sävyinen huulipuna, sopii täydellisesti sinulle”. Koska sinä viimeksi
kehuit henkilöä, joka ei ole sinulle se kaikista läheisin? Entäs, koska
puolestaan kehuit sitä lähimmäistä? Itse kehuin erään puolitutun kassaneidin
hiuksia vajaa viikko sitten. Enkä edes asioinut hänen kassallaan. Jos kysymys
olisi esitetty tuota tekoa aikaisemmin, en olisi osannut vastata.
Tyttäreni kaatui ahtaassa liikkeessä erään naisen takana.
”Anteeksi, anteeksi, en yhtään huomannut häntä takanani.”, pahoitteli nainen
kovaan ääneen ja kiiruhti nostamaan pientä ylös. Nainen ei ollut edes hipaissut
lapseeni. Lapsi vain sattui kaatumaan hänen takanaan. Kovin vankka, kun ei ole
vasta kävelemään oppineen askel.
Jokainen on varmasti tullut
shoppailu reissullansa tönityksi. On kiilattu eteen alerekkiä kaivelemaan.
Hyvä, ettei pahimpaan ruuhkaan käsistä viedä tavaraa. Senkin ovat varmasti
jotkut kokeneet. Ja kaikki tämä tapahtuu yleensä ilman anteeksi sanaa. Ilman
pahoittelevaa katsetta. Poikkeuksia löytyy asiassa kuin asiassa. Mutta
yleisemmin nuo teot tapahtuvat ilman sitä pientä suurta sanaa. Jos samanlailla
kompastuisin, kuin tyttäreni ja nyrjäyttäisin rytäkässä vielä nilkkani, ei auttava käsi olisi noin itsestäänselvyys. Useamman minuutin voisi joutua apua odottelemaan.
Ehkä joutuisin apua itse pyytämään. Jopa
auttamistilanteessa ihmisillä on vaikeus lähestyä toista ihmistä.
Ostoskeskuksessa oli kaupan ja käytävän välissä lasi.
Tyttäreni iski sormen lasiin kiinni. Alle minuutissa lasin toiselta puolen ohi
käveli pieni poika. Hän katsoi tyttöäni silmiin, käveli kohti lasia ja iski
sormensa kiinni lasin vastakkaiselle puolen. Sormi sormea vasten, lasi välissä.
En ajatellut
meneväni seisomaan tyttäreni tavoin ostoskeskukseen sormi kiinni lasiin seisomaan. Hulluksi leimaisivat. Ne,
jotka ylipäätään uskaltaisivatkin katseensa lattiasta ylös nostaa. Ottaisimmepa
me aikuiset kuitenkin kontaktia toiseen ihmiseen yhtä rohkeasti. Olisipa
sisällämme samanlainen uteliaisuus asioihin. Samanlainen aito kiinnostus
ympärillä oleviin ihmisiin. Minä olen aidosti kiinnostunut asioista ja
ihmisistä. En vain uskalla aina näyttää sitä. Ehkä useampi meistä on kohdannut
saman ongelman. Sitten on taas niitä, joita ei vain kiinnosta.
Lapseni kiinnostuessa tuntemattomasta ihmisestä jää hän
tuijottamaan tätä. Tekee tämän vielä täysin häpeilemättä. Pää kiertää ja
kiertää ja seuraa henkilöä. Tuijotuksen kohde ei koe edes vaivaantunutta oloa
tuijotuksesta. Päinvastoin. Hän jopa hymyilee tyttärelleni. Kääntyy vielä
kauempaa uudestaan katsomaan ja hymyilemään. Vieläpä vilkuttaa takaisin.
Lapseni tuijottaa ja tuijottaa, kunnes kohde katoaa näkyvistä. Silmät
valitsevat uuden seurattavan.
En uskalla edes
lähteä kokeilemaan samanlaista tekoa. ”Onko joku ongelma” kantautusi nopeasti
korviini. Vähintäänkin nostettaisiin keskaria takaisin. Eipä tarvitsisi puhua
tuntemattomalle. Tai ainakin katseellani saisin epämukavan olon toista ihmistä
kohtaan. Ymmärrän kyllä. Olisihan se itsellekin vaivaannuttavaa olla
tuijotuksen kohteena. Mutta miksi? Miksi lapsi saa tuijottaa ja olla utelias?
Miksi minä en? Jos minua kiinnostaa, mitä ympärillä tapahtuu, täytyy katsominen
tehdä salassa. Ja sitä vaivaantumisen määrää, jos toinen huomaa, että katsoin.
Meidän kaikkien pitäisi ottaa oppia lapsesta. Minunkin.
Haluan olla luvan kanssa utelias. Haluan olla kiinnostunut. Haluan olla
entistäkin kohteliaampi. Ottaa toiset entistä enemmän huomioon. Myös ne tuntemattomat.
Pää ylös
asfaltista ja hymyillen kohti kesää!